Seisoin eilen sattumalta kuuntelemassa Sofi Oksasen haastattelua Akateemisessa kirjakaupassa. Turussa oli Taiteiden yö -tapahtuma, jonka olin tyystin unohtanut.

Oksanen vakuutti minut. Tosin hän oli ehtinyt tehdä sen jo romaanillaan Puhdistus. Olen suhtautunut viime viikkoihin saakka Oksaseen tietyllä ennakkovarauksella. Hymytön ja tiukka nainen kummallisessa olemuksessaan on saanut minut ymmärtämään hänet huumorintajuttomana, ylimielisenä ja ääliöfanaattisena ihmisenä. Sittemmin eräs tuttavani suositteli Puhdistusta luettavakseni. Olisin voinut siltä seisomalta kävellä pyytämään anteeksi Oksaselta aiempia mielipiteitäni.

Me olemme samalla asialla.

Akateemisessa Oksanen sanoi eilen, että jokaisella maalla on oma seksuaalisen väkivallan historiansa. Hän itse tahtoi puhua romaanissaan Viron taustoista. Oksanen muistutti myös, että EU määritteli seksuaaliväkivallan sotarikokseksi vasta tänä vuonna. Se löi naamalle.

Minua järkyttää aina vain pahemmin, miten jurakaudella elämme yhä vuonna 2008 näiden asioiden kanssa. Miten kauas olemme voineet työntää sen todellisuuden, joka tapahtuu aivan silmiemme alla. Minä en puhu historiasta. Puhun seksuaalisesta väkivallasta, joka voi ja elää hyvin tälläkin hetkellä nykypäivän Suomessa.

Mutta hei - uskotaan. Uskotaan, että systeemi toimii ja ihmisellä on arvoa tässä yhteiskunnassa myös seksuaalisesti loukattuna. Uskotaan puhtaaseen, sinivalkoiseen inhimillisyyteen sairaaloissa, terveyskeskuksissa, poliisissa ja tuomioistuimissa - mehän olemme Suomessa, täällä ovat kaikki asiat pelkästään hyvin. Uskotaan tilastoihin. Uskotaan tutkijoihin, jotka sanovat, ettei tuomioiden kovuuksilla ole uhreille väliä kunhan yhteiskunta ylipäätään tunnustaa, että rikos on totta. Uskotaan, että peliautomaattivarat riittävät pitämään sitä Suomen ainoaa yhdistystä pystyssä, joka oikeasti kykenee tukemaan raiskattuja. Uskotaan jokainen, että riittää, kun jaksamme yhden kerran kuunnella ystävämme kertomuksia raiskaukokemuksistaan.

Uskotaan, että kyllä tämä ohi menee, tämä kiusallinen vaiva nimeltään seksuaalinen väkivalta. On jo tehty riittävästi. Nyt on aika ihailla, kuinka hienosti homma toimii. Ja uskoa, että evoluutio kuittaa pois pikkuhiljaa kaikenlaiset valittajat. Skenaario on puhdasta realismia - onhan tuhansia ja taas tuhansia vuosia kestänyt siedätyshoito näyttänyt jo tehonsa. Me olemme hiljaa.

Tänään eräässä kolumnissa oli muistutus: ”Pahuuden voittoon tarvitaan vain, että hyvät ihmiset eivät tee mitään”.

Rikospoliisista soitettiin minulle tällä viikolla. Raiskaajani syyttää minua melkoisesta liudasta rikoksia liittyen tämän blogini olemassaoloon. Se ei siis ollutkaan fuulaa.

Nyt yhteiskunta maksaa poliisitutkinnan, jossa henkilö, joka on tuomittu kahdessa eri oikeusasteessa seksuaalisesta hyväksikäytöstäni vaatii minua tuomiolle mm. kunnianloukkauksesta ja yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä, koska kerroin, mitä hän teki. Mitä hänen tekonsa aiheutti minulle, miten oikeusprosessini eteni ja millaisen tuomion hän sai.

On myös hyvin todennäköistä, että raiskaajani juristikulut kuittaantuvat verovaroin.

 Eikö olekin hauska käänne? Tuttavani ja kollegani pohtivat, että eikö raiskaajani vieläkään tajua, ettei tämä juttu voi enää millään ratkaisulla koitua hänen edukseen. Tapaus on yhteiskunnallisesti erittäin kiinnostava. Se esittää suoria kysymyksiä. Missä kulkevat rikoksen uhrin mielipiteen- ja sananvapauden oikeuksien rajat sen jälkeen, kun rikos on tapahtunut ja tekijä tuomittu? Ylittääkö rikoksentekijän yksilönsuoja rikoksen uhrin oikeuden kertoa elämästään? Ja onko yhteiskunnalla jokin syy suojella rikoksentekijää?

Oman mausteensa soppaa antaa se, kun fossiloituneilla pykälillä ryhdytään haravoimaan internetiä kansalaisjournalismin areenana.

Olen valmis vastaamaan omalta osalta tekemisistäni. Raiskaajani saama tuomio löytyy Turun käräjäoikeudesta päivämäärällä 5.9.2007. Saman tuomiolauselman saa käsiinsä Turun hovioikeudesta päivämäärällä 11.4.2008 kuka tahansa sitä pyytävä.

En vain tajua mitä eroa on tuomitun nimen paljastamisella tai sillä, että kerron nimen sijaan tuomiolauselman antamisen päivämäärän tai diaarinumeron? Jos tuomiolauselma ja diaarinumero ovat julkista tietoa, millä logiikalla tuomiolauselmasta löytyvä tuomitun nimi ei olisi sitä?

Tänään Turun Sanomissa oli uutinen, jota en löytänyt netistä:

Poliiseja raiskauksesta syyttäneelle ehdollista

Turun Sanomat
Turun käräjäoikeus on tuominnut kahta poliisia raiskauksesta syyttäneen naisen kahden kuukauden ehdolliseen vankeuteen väärästä ilmiannosta.
Keski-ikäinen nainen oli mukana seurueessa, jonka aiheuttamaa häiriötä taltuttamaan kutsuttiin poliisit. Myös nainen otettiin kiinni, mistä kimpaantuneena hän myöhemmin syytti poliisien raiskanneen hänet. Naisen väite osoittautui perättömäksi. Nainen määrättiin maksamaan kummallekin poliisille 2 500 euron korvaukset aiheuttamistaan henkisistä kärsimyksistä.
Väärästä ilmiannosta voidaan tuomita vähimmillään sakkoihin ja enimmillään jopa kolmeksi vuodeksi vankeuteen.

Niin. On oikein, että perättömistä syytteistä rangaistaan. Mutta jos suhteuttaa rangaistuksen ja vahingoskorvausvastuun oikeasti tapahtuneeseen raiskaukseen kuten omassa tapauksessani seksuaalisena hyväksikäyttönä läpi ajettuun loppuun saakka suoritettuun juuri leikatun naisen väkisinmakaamiseen - kuulostaa aika erikoiselta.

Anteeksi, että olen hiljaa. Mutta minulla on töitä tämän vääryyden kanssa. Kirjoitan kirjaa, raiskatun naisen puheevuoroa. Se pohjautuu myös teidän, tämän blogin lukijoiden, kertomuksiin naisen arvosta nykypäivän Suomessa.

Arvoisa raiskaajani, sinä paha ihminen: on turha toivo, että lopettaisin vielä. Tämä asia ei ole loppuunkäsitelty.

Olisi kai parempi vaihtaa tämän vääryyttä viljelevän valtion rajat muihin oikeudenmukaisempiin.

Olen vetänyt henkeä. Yrittänyt olla ajattelematta mutta pohtinut julmetusti kuitenkin. Pyöritellyt, vatkannut ja järjestellyt asioita. Siltikään tämä ei ole selvää vielä. En vain yksinkertaisesti tajua, miten sivistysvaltioksi julistautunut Suomi voi säätää lain, jonka nojalla uhrin puolustuskyvyttömyys muuttaa rikollisen teon vähemmän rikolliseksi.

Se ei mahdu minkään logiikan sääntöihin.

Eilisiä uutisia:

Turun Koulukadulla raiskausta yrittänyt sai vuoden ja neljä kuukautta ehdollista. Seksuaalisesta hyväksikäytöstä seitsemän kuukautta ehdotonta kaarinalaismiehelle, joka raiskasi vahvassa humalassa olleen naisen.

Hienoa imagon kiillotusta Turun käräjäoikeus! Nyt jaetaan näköjään päävoittoja, vähän niin kuin lotossa. On sellainen kierros.

Mutta näiden tekojen uhrit eivät olleetkaan toimittajia. Koska muutoin raiskauksen uhriksi joutuminen olisi katsottu tutkivaksi journalismiksi. Ja kipu hyödynnettäväksi voimavaraksi ammentaa jutunaiheita. Itse rikos yhä laimeammaksi sitä mukaa, kun uhri julkeaa riisua kultakerros kerrokselta tämän niin kutsutun oikeusjärjestelmän tekopyhistä naamioistaan. Kunnes jäljellä on pelkkä alaston totuus: oikeus on mielivaltaa ja laki sen nöyrästi totteleva muovailuvaha.

Kun ei usko edes Jumalaan, jää kovin vähän kunnioitettavaa.

Eräs ihminen suri tänään erittäin iäkkään läheisensä kuolemaa. Sanoi, että vainaja sai sentään elää niin kauan. Minä olin kamala ja totesin ykskantaan, että elämä ei ole saamista vaan pelkkää pakkoa. Ja se idioottimainen sanonta, jonka mukaan ihmisellä ei ole kuin yksi pakko - kuolla - on täyttä soopaa. Meillä on myös pakko syntyä - vai kysyttiinkö joltakin sattumoisin omakohtaista halua tähän elämään.

Olin epäreilu, tiedän. Mutta kun vaivaa niin saatanasti.

Jostakin kumman syystä olen saanut viime päivinä taas röykkiön sähköpostia. Näistä suuressa osassa ihmiset toteavat, että blogiani lukiessaan häpeävät oman elämänsä kurjuuden valittamista. Mutta pahasta olostaan ei kai saisi pukahtaa tuolla periaatteella kukaan, joka kuulee, että jollakin toisella on asiat vieläkin karmeammin. Kuten sillä naisella isänsä vankina siellä kellarissa. Tai hänen lapsillaan, jotka eivät koskaan lapsuudessaan nähneet päivänvaloa. Tai natsien lääketieteellisten kokeiden uhreilla keskitysleireillä, kun heidän sisäelimensä kiskottiin ulos ilman minkäänlaista kivunlievitystä yksi kerrallaan ihan vain sitä varten, että saataisiin tietää, miten sellainen vaikuttaa.

Minä en häpeä omaa kipuani. Mutta sitä häpeän, jos annan sen estää itseäni tajuamasta, ettei missään asiassa ole koskaan kyse pelkästään minusta.

Jos tänne oli kerran pakko syntyä, yritän koko kapisen elämäni muistaa, että se mikä sattuu minuun, mikä on olemassa minulle - sattuu ja on olemassa muillekin. Joku viisas totesi blogissaan, että kansalaisten pitäisi ymmärtää edustavansa kansaa. Me olemme yhteiskuntamme kipuhermoja, niitä joiden tehtävä on välittää viesti eteenpäin: nyt sattuu niin pirusti, että tässä kohtaa mättää liian pahasti.

Ensimmäistä kertaa on pakko sanoa tosissaan: olen väsynyt huutamaan.

Siitä lähtien, kuin luin ensimmäiset uutiset Itävallassa seksivankina pidetystä tyttärestä sukurutsalapsineen, en ole pystynyt ajattelemaan muuta. Kun on pienikin hetki aikaa antaa aivojen vain olla, löydän ajatukseni Itävaltalaisesta kellariloukosta. Näin on käynyt monelle tuttavallenikin viime päivinä.

Päässäni hakkaa pelkkiä kysymyksiä. Lamaannuttava voimattomuuden tunne järsii jalkoja alta, viimeistä jäljellä olevaa kuivettunutta kohtaa uskosta ihmismielen hyvyyteen. Eino Leino kirjoitti aikoinaan: Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´ei aina esille loista.

Eino Leino oli väärässä. On olemassa ihmisiä, jotka ovat pelkästään pahoja. Joille oma halu ja mielihyvä ovat tärkeämpiä kuin mikään muu maailmassa. Tärkeämpiä kuin toiset ihmiset, oma lapsi tai edes oma tulevaisuus. Mikään. Tällaisen pahuuden edessä yhteisö on täysin voimaton. Koska ei ole olemassa mitään - ei mitään - jolla tämän pahan voisi pelottaa pois.

Tällaisina hetkinä haluaisi nostaa lipun puolitankoon, käpertyä tangon juurelle itkemään. Toivoa, että maa kyllästyisi kantamaan tällaista saastaa päällään ja nielaisisi siksi koko itsekkään, paatuneen sekä raakalaismaisen ihmiskunnan olemattomiin. Pois, pois. Nyt ymmärrän, miksi samalla kun uskontoihin luotiin Jumalat, niin moneen keksittiin myös helvetti.

Mitäköhän, jos laittaisi vaikkapa ihan vapun kunniaksi ilmoituksen lehteen:

Myöhästyneet onnittelut kaksinkertaisesti vahvistetusta seksuaalirikostuomiosta... ja raiskaripaskan nimi alle.

Eräs sovittelijana vapaaehtoistyönään toiminut lukija kirjoitti, ettei sovittelu missään nimessä tarkoita sitä, että tekijä pääsisi helpommalla. Hänen mielestään asia on oikeastaan toisinpäin, kun tekijä joutuu kohtaamaan tekonsa uhrin kasvokkain. Katsomaan silmiin ja kuulemaan tekonsa aiheuttamat seuraukset.

Kirjoittaja vetosi siihen, että oikeudessa käyttävät ääntään vain oikeusavustajat ja tekijä voi piilotella oikeusavustajansa selän takana. Sovittelu ei kirjoittajan mukaan poista myöskään teon rankaistavuutta. Sovittelutapaamisen jälkeen asia menee virallisen syytteen alaisissa vakavissa rikoksissa syyttäjän käsittelyyn, mutta oikeuteen jää päätettäväksi, jos siis asianosaiset ovat päässeet sopimukseen, enää rangaistus. Sovittelussa syntynyt sopimus pitää useimmiten sisällään vahingonkorvausten määrän, jonka tuomioistuin vahvistaa osana tuomiota.

Kirjoittaja ei ota kantaa siihen, sopivatko seksuaalirikokset sovitteluun. Hän toteaa kuitenkin, että tapaukset, joissa molemmat osapuolet ovat täysi-ikäisiä eivätkä toisilleen sukua, heille pitäisi ainakin tarjota mahdollisuutta sovitteluun.

Kiitän sovittelijaa näistä valaisevista tiedoista ja mielipiteistäkin.

Itse en näe mitään järkeä siinä, että seksuaalirikoksia lähdettäisiin edes teoriatasolla sovittelemaan. Kun ihminen on murskattu niin perusteellisesti kuin seksuaalirikoksella voidaan vain murskata, on selvää, että hän tuskin haluaa nähdä syyllistä. Seksuaalirikoksella viedään se kaikkein intiimeinkin itsemääräämisoikeus ja omanarvontunne. Sellaisen rikoksen jäljiltä uhrin voimakkain tarve on suojella sitä vähää, mitä on vielä jäljellä. Pitää kiinni tiukasti niistä rippeistä, jotka ovat vielä edes vähän omaa.

Omalla kohdallani jarrut löivät esimerkiksi täysin lukkoon: en tahtonut antaa raiskaajalleni itsestäni enää yhtään enempää kuin mitä hän oli jo ottanut. En halunnut, että hän saa tietää mitään elämästäni. Pidin tiukasti kiinni siitä, ettei hän tunkeudu enää yhdellekään alueelle minussa. Miksi ihmeessä olisin sellaisessa tilanteessa avannut sen paskan eteen kaikkein arimman kohdan itsestäni: tunteeni?

Minua loukkasi, että poliisi tarjosi sovittelua – erityisesti syy, johon hän vetosi suostuttelemisekseni. Minua loukkasi myöskin se, että hän kielloistani huolimatta pakotti minut lukemaan raiskaajani poliisin kautta minulle lähettämän kirjeen. Tässä kirjeessä, josta olen kertonut jo aiemmin, myös raiskaajani ehdotti kasvokkain tapaamista, joka hänen käsityksensä mukaan saattaisi olla hyvinkin "terapeuttista" meille molemmille.

Ja oikeudenkäynneissäni raiskaajani sai ikävä kyllä liikaakin äänensä kuuluville. Äänessä eivät todellakaan olleet ainoastaan oikeusavustajat.

Eräs kollegani haastatteli jokin aika sitten vankilalääkäriä, joka työskentelee myös seksuaalirikollisten kanssa. Lääkäri kertoi uudesta hoitokokeilusta, jossa erilaisista seksuaalirikoksista tuomitut niputetaan samaan ryhmään pohtimaan omia ja toistensa tekemisiä. Hämmästyttävää hoidossa kuulemma oli se, että samaan aikaan kun seksuaalirikolliset vähättelivät omia tekemisiään, he tuomitsivat rajusti muunlaiset seksuaalirikokset kuin mihin itse olivat syyllistyneet. Lasten hyväksikäyttäjät eivät esimerkiksi hyväksyneet raiskaamista ja sammuneen raiskannut taas piti lapsipornon levittäjää perverssinä hulluna.

Seksuaalirikokseen kykeneminen osoittaa mielestäni lähtökohtaista empatiakyvyn torsoutta sekä kyvyttömyyttä ymmärtää oikean ja väärän ero. Loppuun saakka viety seksuaalirikos ei ole vahinko, se on fyysisen ja henkisen kiihottumisen myötä suunnitelmalliseksi muuttuvaa toimintaa, jossa toinen ihminen alistetaan oikeudettomaksi objektiksi oman seksuaalisen nautinnon täyttyä. Seksuaalinen kiihottuminen ja nautinto on niin monimutkainen ja herkkä prosessi, että jos seksuaalirikoksen tekijä oikeasti pystyisi edes hivenen asettumaan uhrinsa asemaan, hän ei yksinkertaisesti kykenisi rikokseensa.

Siksi myös teon jälkeen seksuaalirikollisen lähes pääsääntöisesti erittäin vaikeaa ellei jopa mahdotonta ymmärtää uhrinsa kärsimyksiä. Seksuaalirikolliset pitävät itsestään, he rakastavat itseään. Koska jolleivat he rakastaisi niin paljon itseään, he eivät olisi kehitelleet niin voimakasta kieltojärjestelmää tekojensa seurauksien ymmärtämistä kohtaan. Mutta he rakastavat ja sallivat siksi selityksillä millä hyvänsä itselleen sen nautinnon, että saavat ottaa oikeudekseen käyttää toisia ihmisiä hyväksi.

Vai ettekö ole nähneet sata kertaa erilaisissa dokumenteissa pedofiilien katsovan kirkkain silmin kameraa ja toteavan, etteivät he mitään pahaa niille lapsille tahtoneet tai tehneet. Että eivät he ole sellaisia julmia ihmisiä. Kaikki on pelkkää rakkautta, rakkautta vain.

Ei tällaisia ihmisiä saada tajuamaan tai kohtaamaan oikeasti tekojaan sovitteluilla eikä millään. Eikä minun mielestäni seksuaalirikoksen uhrilla ole edes moraalista velvoitetta osallistua oman raiskaajansa mielen parantamiseen. Koska varmaa on, etteivät tällaiset sovittelut ainakaan uhrille mitään anna.

Myös minun raiskaajani osoitti koko oikeusprosessin ajan kyvyttömyyttä ymmärtää, että hän olisi jollakin tapaa voinut teollaan muka loukata toista ihmistä, puhumattakaan siitä, että tämä teko olisi oikeasti muka rikos. Motiivi "terapeuttiseen" tapaamiseenkin oli luultavasti toivomus, että myös minä ymmärtäisin hänen selittelyidensä jälkeen hänen syyttömyytensä. Seuraava on viimeinen kommentti, jonka hänen suustaan olen kuullut: "Kyllä aikuisen ihmisen pitäisi tajuta, ettei tällaisessa teossa ole kysymys mistään raiskauksesta vaan känniääliöilystä".

Jo tämä kommentti todistaa, että oikeusprosessi, jonka pakotin hänet käymään läpi, ei kyennyt opettamaan hänelle oikean ja väärän eroa. En väitä, että kovempi tuomiokaan olisi sitä tehnyt, mutta se olisi saanut hänet ymmärtämään, että muu yhteiskunta pitää hänen tekoaan erittäin tuomittavana. Kun yhteiskunta nyt maksoi hänen oikeusprosessinsa ja hänen omaksi tappiokseen jäi vain alle 2000 euroa maksettavaa, se on suorastaan hävettävän lepsu rangaistus teosta, jonka hän teki. Siksi on hyvin mahdollista, että hän syyllistyy samaan uudestaan. Joskus kännissä, kun osuu taas sopiva uhri eteen.

Olin jo melkein unohtanut, että sanomisistani tämän blogin puitteissa on tehty rikosilmoitus. Siis raiskaajani ja hänen oikeusavustajansa mukaan. Poliisilta en ole vaivautunut kysymään. Esitutkintalain mukaan heidän on joka tapauksessa ilmoitettava minulle viivytyksettä, jos heillä ilmenee aihetta epäillä minua rikoksesta.

Tosin raiskaajani paatuneisuuden ja hänen oikeusavustajansa moraalittomuuden huomioon ottaen epäilen vahvasti, että kyse oli pelkästä fuulasta. Jokerikortista, joka kiskaistiin esille sopivasti juuri hovikäsittelyn alla ja joka kaiken huipuksi vielä upposi arvoisan tuomioistuimen jäseniin kuin kengänkanta koiranpaskaan.

Eikös sen nyt jokainen selväjärkinen tajua, että jos joku raiskaa ja uhri kehtaa puhua kokemastaan julkisesti jälkeenpäin, tottakai se alentaa raiskaajan tuomiota. Mitä loogisinta oikeudenmukaisuutta.

Tänään mediassa on puhuttanut barometri, jonka mukaan neljännes suomalaisista epäilee poliisia korruptiosta ja ylipäätään epäeettisestä toiminnasta. Minä en pelkästään epäile vaan olen saanut siihen ihan omakohtaista tuntumaa. Kun poliisi oli rikosilmoitukseni jälkeen oli kuulustellut myös raiskaajani, tutkijan asenne muuttui. Hän kertoi kyllä raiskaajani myöntäneen tekonsa esikuulustelussaan, mutta jo seuraavassa lauseessaan ehdotteli sovittelua. Sovittelua virallisen syytteen alaisesta rikoksesta, jonka tekijä on myöntänyt?

Tässä tosin kyse ei ollut korruptiosta vaan miehisestä sukupuolisympatiasta, joka poliisiviranomaisen tehtävässä oli täysin epäeettistä. "Kun se oli niin surkeana, aivan lyötyä miestä", tutkija perusteli pyyntöään minulle - juuri leikkaushaavaan raiskatulle naiselle. No hitsi soikoon, jos joku kerran ensin raiskaa ja sitten pelästyy, kun joutuu poliisin kanssa tekemisiin, totta kai uhrin on päästettävä hänet pälkähästä sovittelulla.

Minun kohdallani tosin tuomioistuimet tekivät sen myöhemmin joka tapauksessa.

Kun ihminen menettää uskonsa yhteiskunnan takaamaan oikeuteen, ollaan tilanteessa, jossa väkisinkin mieleen tulee ottaa oikeus omiin käsiin. Tämä pätee paitsi yksilöihin, kokonaisiin kansakuntiin.

Puolet suomalaisista on naisia eli siis potentiaalisia seksuaalirikosten uhreja. Tutkijoiden varovaisen arvion mukaan joka kymmenes suomalainen nainen tulee raiskatuksi kerran elämänsä aikana. Tämän hetkisestä väestömäärästä laskettuna se tarkoittaa noin 265000 naista. Eräs hyväksikäytettyjä lapsia päätyökseen puolustava juristi sanoi, ettei lasten näkemisestä seksuaalisina objekteina tule loppua. Lisätään siis tuohon 265 tuhanteen vielä hyväksikäytetyt lapset ja ne, joiden raiskaamista ei lain mukaan edes pidetä raiskaamisena.

Kyseessä on valtava joukko tätä kansaa, mieletön määrä haavoittuneita. Valtava joukko oikeusruletin ympärillä sydänliha verellä tuijottamassa, ketä tällä kertaa onnistaa. Ja ruletti pyörähtää taas ja taas ja taas. Yksittäiset ihmiset lakkaavat uskomasta, heidän lähipiirinsä lakkaa uskomasta - ennen pitkää valtaosa ihmisistä lakkaa uskomasta.

Eikö se pelota päättäjiä? Rankaisemattomuudesta ennen pitkää seuraava kaaos.

Ei tällaiset rikokset ole pelkkä uhrien suru ja kipu. Jokainen seksuaalirikos haavoittaa ihmistä niin pahasti, että tuskasta jää väkisinkin jälki myös ympäristöön. Lähellä oleviin ihmisiin, ystäviin, perheenjäseniin, lapsiin. Yhteiskunta maksaa näistä rikoksista kovan hinnan sekä suorasti että välillisesti sosiaali-, terveys- ja mielenterveyspalveluina jne.

Sanotaan että köyhyys periytyy. Miksei epäoikeudenmukaisuuden ja arvottomuuden kokeminenkin periytyisi? Äitinä sanon, että on kova työ säästää vieressä elävä lapsi oman elämänsä kauhuilta ja suruilta. Osittain jopa mahdotonta, sillä pienellä huolestujalla on tarvittaessa liiankin tarkat korvat. Lapset heijastelevat aina väistämättä vanhempiensa asenteita.

Raiskauksen uhriksi joutuminen on helppo tapa oppia vihaamaan. Inhimillistä surua lievittäisi edes se, että yhteiskunta oikeasti rankaisisi tekijää. Mutta kun itse vain kärsii ja kärsii, kantaa toisen tekemän pahan seurauksia jatkuvasti elämässään, näkee ne joka päivä itsessään, ei ole ihme, että raivo kasvaa, kun syyllinen kulkee samaan aikaan vapaana pelkkäi näpäytys sormille rangaistuksenaan toisen ihmisen elämän pilaamisesta. Ja viha tarttuu siinä missä muutkin tunteet - eikä opeta kuin vihaamaan.

Minä olen nähnyt sen omassa ystäväpiirissäni. Nähnyt kuinka ihmisten on vaikea puhua kokemastani rikoksesta kiihtymättä, kuinka he sanovat, että helpottaisi, jos voisi kostaa. Väitän että harvapa raiskattu tai raiskatun läheinen nielee tappiokseen tuomioistuimessa kärsimänsä rikoksen jalouttaan tai hyvää tahtoaan. Siksi, että ovat antaneet anteeksi. He tekevät sen itsensä takia, koska eivät jaksa tätä sinivalkoista näännytystaistelua oikeuden saamiseksi.

Sain liikuttavaa postia eräältä lukijalta. Hän taisteli taannoin itsekin oikeudestaan hoviin saakka. Kyseessä oli raiskaus. Raiskaaja sai alle vuoden ehdottoman vankeustuomion.

Niinpä. Mutta kyllä se on ainakin tuomioiden osalta. Ja on helvetin hyvä, että edes jotkut voittavat.

Laki kyllä antaa jopa ongelmallisessa lainkohdassaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimituomiomahdollisuudeksi neljä vuotta vankeutta. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä maksimi on tuo sama neljä, raiskauksesta kuusi, lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja törkeästä raiskauksesta kymmenen vuotta vankeutta.

Kyseessä on ikivanha asenne: nainen ja lapsi ovat arvottomia.

Kongon vuosikymmenen jatkuneessa sodankäynnissä raiskaukset ovat yksi systemaattinen sodankäynnin keino. Tällä hetkellä raiskauksista on tullut tavanomainen rikollisuuden ase, jota käyttävät kapinalliset, armeijan jäsenet ja jopa siviilit. Euroopan parlamentti lähetti Kongoon kolmihenkisen meppivaltuuskunnan tänä keväänä. Ryhmän saksalainen vetäjä Jürgen Schröder kommentoi Kongon tilannetta EP:n nettisivuilla mm. seuraavasti:

" Olen vakuuttunut siitä, että raiskaukseen pitää suhtautua ihmisoikeusloukkauksena. Oikeuslaitos on poissaoleva, kaaos ja rankaisemattomuus vallitsevat. Tekijät joutuvat harvoin syytettyjen penkille. Meidän tulee tehdä töitä sen eteen, että oikeuslaitos saadaan toimivaksi. Meidän tulee auttaa maan naisia, sekä suojataksemme heitä ihmisoikeusloukkauksilta, että auttaaksemme heitä vaikuttamaan yhteiskunnassa…"

On hienoa, että Suomi EU:n jäsenvaltiona pitää kuitenkin kansalaistensa ihmisoikeuksista niin hyvää huolta, että parlamentin jäsenten on matkustettava oikein Kongoon saakka toteamaan tämä sama asia. Paikkaan, jossa on edes joku selitys: sota.

Suomessahan ihmisoikeusasiat ovat aivan hoidossa, progressiivinen rangaistusasteikko loukkauksille ja niin edelleen. Eikös se ole hyvä ja oikeudenmukainen juttu: rikas raiskaa kalliilla ja köyhä halvalla, vähän niin kuin lähikaupasta vähätuloiset saavat ruokansa halvemmalla kuin kovatuloiset. Täytyyhän ihmisten nyt herrajumala saada raiskata! Ja koska ihmisoikeusasiat ovat näin upeasti hanskassa, suomalaisella yhteiskunnalla on nykyisenlainen loistava käsitys siitä, kuinka paljon näitä ihmisoikeusloukkauksia oikeastaan tapahtuu. Samasta syystä vanhemmat kantavat kaltoin kohdellut lapsensa ja naiset vaeltavat sankoin joukoin ja luottavaisina poliisilaitoksille rikosilmoituksia tekemään: he tietävät saavansa oikeutta.

Suomalainen lainsäädäntöhän on ihmisoikeuksia kunnioittavasti säädettyä: vastoin tahtoa suoritettu yhdyntä omaehtoisesti nukahtaneeseen tai sammuneeseen - vaikka hän olisi kehitysvammainen, liikuntakyvytön tai teholla makaava  autokolaripotilas - ei esimerkiksi ole raiskaus tai kuulu ylipäätään raiskausrikoksiin ollenkaan. Ja koska Suomessa ihmisoikeuksia äärettömästi kunnioittaen ja arvostaen raiskausrikoksesta tuomitaan yleensä jopa ehdolliseen vankeuteen, kyseenomaisesta vakavaksi noin virallisesti ottaen  luokitellusta, virallisen syytteen alaisesta, mutta tuomioistuimien vähäpätöisenä pitämästä pikku ihmisoikeusloukkauksesta tekijä voidaan päästää esimerkiksi 480 euron sakoilla.

Pitäisiköhän EP:n valtuuskunnan käydä vilkaisemassa myös Suomessa, ettei vain täälläkin valitsisi kaaos ja rankaisemattomuus siksi, että oikeuslaitos on poissaoleva?

Vai mitäköhän päättäjät mahtaisivat tuumata asiasta, kun kaikki Suomen raiskatut ja seksuaalisesti lain mukaan kaltoin kohdellut kerääntyisivät eduskuntatalon portaiden eteen yhtä aikaa viestinään vain yksi lause: me olemme niitä, jotka emme koskaan vieneet asiaamme eteenpäin, sillä emme uskoneet saavamme oikeutta tässä maassa. Väitän, että heitä olisi uskomattoman suuri joukko.

Toki tutkijat toteaisivat siihen, että kyse on vain ihmisten subjektiivisista kokemuksista ja, että koska näitä väitettyjä rikoksia ei ole koskaan tutkittu, ei voida myöskään osoittaa, että niitä olisi koskaan edes tapahtunut.

Minun tapauksessani asia tutkittiin ja todettiin rikokseksi. Oikeuslaitoksen määräämään tuomion viesti oli kuitenkin hyvin selkeä: mitään kovin pahaa ei ihmisoikeusloukkauksesta huolimatta juuri tapahtunut.

Miksi kukaan raiskausmuotoisen ihmisoikeusloukkauksen uhriksi joutunut täysijärkinen ihminen lähtisi kokemani kaltaiseen puolentoista vuoden mittaiseen oikeusprässiin siksi, että syylliseksi tuomittu tekijä saa rangaistukseksi alle 500 euron sakot? Miksi?

Kun aloitin tämän oikeusprosessin pidin itsestäänselvyytenä käräjäoikeuskäsittelyyn saakka, että hakemani salassapitomääräyksen tarkoitus on suojella minua. Käräjäkäsittelyn jälkeen juristini antoi ymmärtää, että kaikki, mikä liittyy kokemaani rikokseen, on salassapitomääräyksen mukaan ensimmäisestä oikeuskäsittelystä lähtien salaista. Tuomion perustelut ja myös se, miten rikos tapahtui tai miten vastapuolen oikeusavustaja käyttäytyi oikeussalissa minua kohtaan.

Kysyin silloin, miten esimerkiksi sellainen voi olla salaista, josta olen kertonut nettiblogissani heti tapahtumahetkestä lähtien aina käräjäoikeuden käsittelyyn saakka? Asianajajani neuvoi minun pitämään kuitenkin suuni kiinni vastaisuudessa, etten saisi hankaluuksia.

Sitten menin hovioikeuteen, jossa vastapuolen oikeusavustaja käyttäytyi tyylilleen uskollisena huonosti loppuun saakka väittäen mm, että olin hakeutunut tahallani raiskattavaksi saadakseni materiaalia lehtijuttuihin ja tämän blogin pitämiseen. Tämä blogi oli yksi todiste minua vastaan oikeudessa (älkää kysykö, miten se on mahdollista) ja siksi kaiken loogisuuden nimissä salaiseksi julistettua materiaalia muun oikeudenkäyntiini liittyvän materiaalin mukana. (heh)

Ilmeisesti vastapuolen huuhaasta provosoituneena myös hovioikeuskäsittelyn puheenjohtaja päätti tuolloin katsoa asiakseen ojentaa minua ja ilmoitti, että kaikki siinä oikeuskäsittelyssä kyseisen salin suljettujen ovien takana käsitelty on ehdottoman salaista ja salassapitovelvollisuus koskee myös minua.

Pykäliä tutkiessani ja käräjäoikeuskäsittelyssäni puheenjohtajana toimineen tuomarin puheille päädyttyäni huomasin, että kyseessähän oli puhdasoppinen vale. Kaikki ei todellakaan - ei edes salassapitomääräyksen antamisen jälkeen ole salaista.

Lain viranomaisten toiminnan julkisuudesta kuudennen luvun 23 pykälän mukaan saan aivan vapaasti kertoa kokemaani rikokseen liittyvistä asioista, jotka koskevat vain minua itseäni. Tämän lisäksi salassapitomääräys ei millään tavalla suojele oikeudenpalvelijoiden asiatonta käyttäytymistä tai muuta toimintaa edes suljettujen ovien takana tapahtuvassa käsittelyssä.

Lisäksi tuomioistuimella itsellään on käsittääkseni velvoite julkiseen selosteeseen ihan vain näiden tämän blogin kävijämäärienkin perusteella, jos joku sitä pyytää. (Mittari tosin hajosi viime toukokuun lopussa, joten tuo nykyinen kävijämäärä on kertynyt vain siitä saakka. Muistaakseni edellinen laskuri näytti 38 000 kävijää.)

Oikeusministeriön ohjeen mukaan salassapito on myös riippuvainen siitä, loukkaako tiedon antaminen niitä etuja, joiden suojaksi salassapitovelvollisuus on säädetty. Samoilla sivuilla myös todetaan, että salassapito on poikkeus ja julkisuus pääsääntö, eikä tiedonsaantia saa rajoittaa enempää kuin suojattavan edun vuoksi on tarpeellista.

On hassua, että joku tämän blogin lukijoista on ehtinyt tajuta jo totaalisen väärin koko tämän arvostelemani salassapidon ydinpointin. Sain eilen postia asiasta. Väännetäänpä siis edelleen rautalangasta: en aja sitä, että salassapitomääräyksellä ei voitaisi enää suojata rikosten uhreja tai edes syyllisiäkään lain määrittelemissä puitteissa, esimerkiksi alaikäisyyden tai mielenvikaisuuden nojalla. Vastustan sitä, että tämän hetken käytännöissä salassapitomääräysten varjolla viranomaistoiminnan julkisuusperiaate kärsii eikä esimerkiksi tuomioistuinten antamia tuomioita vaikkapa seksuaalirikoksissa voida verrata keskenään totuudenmukaisesti, jolloin tuomioiden yhdenmukaisuus eri tuomioistuimissa olisi turvatumpi. Samoin vastustan syylliseksi tuomitun suojelemista eli lainvastaistaisten tekojen pimittelyä salassapitomääräyksen varjolla ja erityisesti sellaisella määräyksellä, joka on todellisuudessa annettu uhrin suojelemiseksi. Toivottavasti asia tuli selväksi.

Joka tapauksessa soitin kuitenkin hovioikeuteen ja pyysin äänitallenteet molemmista oikeudenkäynneistä itselleni. Huvittavaa oli, että kaikesta tästä salassapitomeuhkaamisesta huolimatta linjan toisesta päästä esitettiin vain kaksi kysymystä: kukas sinä sitten olet ja mihin osoitteeseen nämä postitetaan?

Kerroin olevani asianomistaja ja ilmoitin osoitteen. Tarkasti suojellut salaiset äänitteet kolahtivat postiluukustani sisään kahden päivän kuluttua. Tosin olisin voinut olla kuka tahansa muukin kuin asianomistaja. On vaikea uskoa, etten olisi saanut kyseistä materiaalia haltuuni ihan vain nokkelan uteliaana sivullisena.

"… eli silmissään hulluuden kiilto, kuin viilto lihaan varovaisten järkimiesten. Vannoi nimeen pahan sisun, kipunoiden, kapinan ja kunnon kuoleman."

Edu Kettunen

Olen saanut taas paljon sähköpostia. Pahoitteluja ja kannustuspuheita. Empaattisia kannanottoja ja ehdotuksia taisteluni jatkamiseksi. Epätoivon huokauksia, kysymyksiä: noinko minullekin käy, jos minutkin raiskataan?

Eräs lukijoista ehdotti jopa kolehdin keräämistä sakkojen maksua varten, jos rikon salassapitomääräystä ja julkistan kaikki kokemani rikoksen käsittelyä koskevat asiakirjat. Hän ehdotti myös salassapitomääräyksen kumoamisen hakemista tuomioistuimelta.

Kiitän vilpittömästi myötätunnonosoituksista.

Kaikki vaitiolokehotukset, kyräily ja epäoikeudenmukaisuus kokemani rikoksen käsittelyn ympärillä ovat saaneet minut miettimään uudestaan, voiko tämä oikeasti mennä näin – turvaako oikeussysteemimme ihan oikeasti myös omaa selustaansa, kun se itse ontuu omaa vaillinaisuuttaan tai silkkaa välinpitämättömyyttään.

Siksi tein tutkimusmatkan pykäläviidakkoon.

Julkisyhteisöjen julkisuusperiaatteen mukaan jokaisella on halutessaan oikeus saada tietoa julkisesta vallankäytöstä ja muusta viranomaisten toiminnasta. Viranomaisten toimintaa on voitava ennakoida, jotta oikeusvarmuus ja kansalaisten oikeusturva toteutuvat. Tämä on mahdollista vain jos päätösten sisällöstä ja perusteluista on saatavissa tietoa. Julkisuus on välttämätön edellytys sille, että kansalaiset voivat myös käytännössä, eivät vain periaatejulistuksissa, valvoa vallankäyttöä ja vaikuttaa siihen sekä puolustaa oikeuksiaan ja etujaan. Näin myös ehkäistään ennalta epäasiallista ja lainvastaista menettelyä.

Laki oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa, 25 pykälä ja 1 momentti määrää: Salassa pidettäväksi määrätystä ratkaisusta on laadittava julkinen seloste, jos asia on yhteiskunnallisesti merkittävä tai se on synnyttänyt huomattavaa kiinnostusta julkisuudessa. Julkinen seloste sisältää pääpiirteittäisen selostuksen asiasta ja ratkaisun perusteluista. Erityisen arkaluonteista henkilön yksityiselämään liittyvää rikosta koskeva julkinen seloste on myös julkistettava niin, että asianomistajan henkilöllisyys ei paljastu.

Minun tapauksessani tuomiolauselmassa julkistettiin ainoastaan syyttäjän ja itseni ajamat syytekohdat, syytetyn syyksi luetut rikokset sekä hänelle määrätty korvausvelvollisuus.

Heräsi heti kysymys. Jos ainoastaan yhteiskunnallisesti merkittävät (mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan: eikö jokainen yhteiskunnan jäsentä vastaan tehty rikos ole rikos myös yhteiskuntaa vastaan ja sitä kautta yhteiskunnallisesti merkittävä asia?) tai huomattavan kiinnostuksen julkisuudessa saavuttaneet salaisina käsitellyt rikostapaukset edellyttävät julkisen selosteen laatimista, miten oikeusvallankäyttö voi muissa "vähemmän kiinnostavissa" tapauksissa olla vapaasti arvioitavissa ja kautta linjan läpinäkyvää?

Esimerkiksi juuri seksuaalirikostapauksissa valtaosa oikeudenkäynneistä käydään suljettujen ovien takana, ja useimmiten tuomiolauselmat sisältävät, kuten minullakin, vain syytekohdat ja syyksi luetut rikokset. Miten kukaan voi muodostaa minkäänlaista mielipidettä oikeusistuimen ratkaisusta, kun rikoksen yksityiskohdat ja todelliset perustelut tuomiolle pidetään salassa, vaikka laki ei sitä vaadi?

Jouduin irtisanomaan juristini. Hän on saattanut minut tilanteeseen, jossa joutui vaatimaan minulta rahaa asiani eteenpäin viemiseksi, vaikka laki olisi turvannut minulle seksuaalirikoksen uhrina ilmaisen oikeusavun oikeusprosessin loppuun saakka.

Kaikki olisi mennyt hänen puoleltaan varmasti hyvin, jos hovioikeudesta olisi tullut minua tyydyttänyt päätös. En olisi koskaan soittanut Raiskauskriisikeskuksen juristipäivystykseen ja kysynyt, että jos oikeusturvavakuutukseni ei kerran korvaa kulujani, onko tieni tosiaan näiltä osin pystyssä. Että loppuiko taisteluni oikeudesta tähän, koska en aio todellakaan laittaa kaiken muun lisäksi talouttani likoon näin epävarmassa systeemissä.

Mutta valitettavasti tämä asia ei tullut käsitellyksi hovioikeudessa loppuun saakka. Vaikka olin jo aiemminkin nurissut tästä oikeusturvavakuutusasiasta, olin oikeastaan järkyttynyt Raiskauskriisikeskuksesta saamastani vastauksesta. Tiedustelin vain, että miten saan nyt asiani helpoimmin vietyä eteenpäin, mutta Raiskauskriisikeskuksen juristi käskikin tehdä kantelun asiaani hoitaneesta juristista asianajajaliittoon. Yritin jopa sivuuttaa asian, olin hyvin rasittunut henkisesti juuri tuomion kuultuani ja minua kiinnosti vain oma selviytymiseni. Mutta Raiskauskriisikeskuksen juristi teki kaikin tavon selväksi, että kyseessä on väärinkäytös, joka on saatettava asianajajaliiton tietoon. Ja että oli hyvä, että se tuli myös Raiskauskriisikeskuksen tietoon.

Kuluni olisi todellakin pitänyt alunperinkin periä valtiolta. Juristini tehtävä olisi ollut pyytää heti prosessin alkumetreillä, että tuomioistuin määrää minulle oikeusavustajan, jonka kulut siis kuittaa valtio. Tällöin oikeustaisteluni olisi ollut turvattu tarvittaessa käräjiltä korkeimpaan oikeuteen saakka. Mutta juristini hakikin kulujaan oikeusturvavakuutuksestani. Miksikö? Siksi, että vaikka hän oli jo ottanut tehtävän hoitaakseen ja pykälien mukaan sitoutunut siihen sellaisenaan, oikeusturvavakuutus on silti parempi lypsylehmä kuin valtio.

Raiskauskriisikeskuksen juristin mukaan asiaani hoitaneen juristin olisi kuitenkin pitänyt noudattaa lakia oikeudenkäynnistä rikosasioissa ja sen lukua 2 ja pykälää 1a§. Ensisijaisesti - niin hän sanoi. Raiskauskriisikeskuksen juristin sanankäänteistään minulle kävi selväksi, että hän piti toimintaa kaikin tavoin pöyristyttävänä.

Kävin tutustumassa asianajajaliiton sivuihin netissä. Sieltä löytyvät sekä lakipykälät että hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet, joita asianajajaliiton jäsenten on toiminnassaan noudatettava. Myöhemmin soitin heidän juristipäivystykseensä ja kysyin, miten kantelu tehdään.

Todella ikävää huomata, ettei missään ilmansuunnassa ympärilläni olla puhtoisia. Mutta niin kuin en varmasti ole ainoa, jonka tapaus on tullut väärin tuomituksi oikeusistuimissa, en ole taatusti myöskään ainoa, jonka asianajajalle raha on asiakkaansa etua tärkeämpi asia. Joten kai minun on sitten rustattava se kantelu ihan yleisen edun nimissä, vaikka muutakin tekemistä kieltämättä olisi tässä tilanteessa.

Pahin päänsärky on viimein ohi. Lääkäri määräsi vahvoja lihasrelaxantteja. Pystyin hädin tuskin puhumaan eilen illalla moneen tuntiin otettuani lääkkeen, veti kuupan todella mömmöihin. Epämiellyttävää.

Voisi kuvitella, että ihminen lamaantuu, kun tulee ensin raiskatuksi ja sitten vielä uudestaan raiskatuksi yhteiskunnan ja oikeuslaitoksen taholta. Minä olen ollut lähinnä vain puhelimessa kaikki nämä päivät tuomion kuulemisen jälkeen. Raivo epäoikeudenmukaisuutta kohtaan on ajanut kysymään, kyseenalaistamaan ja etsimään mahdollisuuksia.

Ihmeekseni olen huomannut, etten ole suinkaan yksin raivoni kanssa. Kaikki, joilla on omatunto ja inhimillisyyttä tallella, ovat yhtä lailla vihaisia ja jopa epätoivoisia. Nekin ihmiset, jotka painivat työkseen näiden asioiden kanssa. Käyvät tätä samaa taistelua joka päivä. Mutta nämä asiat hutaistaan prosessin läpi samalla tavalla kuin minun tapauksessani kautta maan. Ihmisillä ei ole väliä, inhimillisellä kärsimyksellä ei ole väliä. Oikeudella ei ole väliä.

Puhuin tänään puhelimessa juristin kanssa, joka on keskittynyt hoitamaan seksuaalirikostapauksia. Hän sanoi, että vastapuolen suoltama paska ja epäolennaisuudet menevät läpi kautta linjan tuomioistuimissa - minun tapaukseni ei mitenkään poikkea linjasta. Oikeustieteellinen pukkaa ulos juristeja yhdeltä linjalta ja tuomareita toiselta linjalta. Juristeista ei tule tuomareita, ja tuomarit puolestaan eivät ole koskaan tehneet asiakkaiden kanssa kasvotusten töitä. Heille nämä inhimillisessä mittakaavassa valtavat henkilökohtaiset loukkaukset ja kärsimykset ovat useimmiten vain pelkkiä paperin makuisia "tapauksia".

Sitä paitsi seksuaalirikokset ovat inhottavia ajatella. Ne ovat epämiellyttäviä juttuja, joista myös tuomari mielellään uskoisi, etteivät ne yksinkertaisesti voi olla totta. Erityisesti lasten hyväksikäytöt.

Kaikki on kiinni siitä, löytyykö tuomarilta ymmärrystä näiden asioiden suhteen. Ja inhimillisiä tuomareita on tässä maassa kuulemma todella vähän. Sellaisia, jotka välittävät, miten käyttävät valtaa, joka on heille annettu. Jotka välittävät, minkälainen inhimillinen ja yhteiskunnallinen merkitys tällä vallalla on. Jotka välittävät, mikä on oikein.

Minua on läpi oikeusprosessini neuvottu, pyydetty ja käsketty vaikenemaan. Minulle on jankutettu, että asiat vain ovat näin - ne on hyväksyttävä tällaisina. Samaan aikaan kymmenet naiset ympärilläni, tutut, puolitutut ja vieraat ovat kokemastani kuultuaan kertoneet, että heillekin on käynyt näin. Että heidätkin on raiskattu. Valtaosa on pitänyt suunsa kiinni ja tyytynyt osaansa. Kukaan näistä live-elämässä kohtaamistani ihmisistä ei ole vienyt asiaansa oikeuteen.

Mitä enemmän minua hyssytellään, mitä enemmän kuulen näitä kertomuksia, sitä varmemmin en aio olla hiljaa. Kokemuksillani on liikaa heijastuksia, liikaa kaikupintaa, jotta voisin jättää tämän tähän. Lopettaa sittenkään, kun oma asiani on valmis.

Näin viime yönä unta suorakaiteen muotoiseksi taputellusta multakasasta ison kerrostalon edessä. Kasa sijaitsi aivan talon edessä, osittain asukkaiden kulkureitillä. Kaikki kerrostalon ikkunat katsoivat multakasaan päin.

Menin unessa multakasan luo ja potkiskelin sitä kengänkärjilläni. Hämmästyksekseni kasan alta paljastui ruumis. Katsoin ohi kulkevia ihmisiä hädissäni, mutta kukaan ei piitannut ruumiista. Jostakin syystä, vaikka tunsin velvollisuudekseni huolehtia ruumis asianmukaisesti sinne, minne se kuuluu, myös minä menin taloon sisälle ja nukuin yön yli.

Aamulla multakasa oli paikoillaan. Joku oli istuttanut sen päälle kukkia. Yön aikana ruumis oli mädäntynyt pois ja jäljellä oli pelkkä luuranko. Multakasa kukkineen oli osittain romahtanut luurangon päälle, ja luut pilkottivat vitivalkoisina mullan ja kukkien lomasta. Mutta edelleenkään kukaan ei välittänyt. Siksi minun oli pakko ottaa taskustani vanha rynttääntynyt muovikassi - parempaakaan ei ollut mukana - ja kerätä luut varoen talteen kassiin.

Uni loppui siihen, että sain pääkallon talteen - se oli tärkein. En ole koskaan aiemmin nähnyt unta luurangoista.